Maanantaiaamu 30.7.
Uni maittoi. Sain illalla lukea pitkään ja odottaa unta. Mieli myllää. Sovittiin huhtikuussa KanoePeoplen kanssa, että elokuun 1. päivä klo 8 tavataan Dempster Highwayn lossilla. Olemme kaikkien mutkien, lumimyrskyn, karhujen ja pitkien koskien jälkeen kaksi päivää etuajassa perillä. Vaikea siinä on kierroksia yhtäkkiä laskea.
Herään maansiirtokoneiden kolisteluun, kello on kahdeksan. Lokit mekastavat kovasti ja väliin tulee vähän varista ja korppia. Eilen oli niin kuuma, että näin läähättävän korpin - ei ole helppoa mustalla linnulla.
Totun koneiden kolisteluun ja nukahdan uudelleen. Heräilen ja nukahtelen, näen jonkun unenpätkän.
Kello on 10:30 Yukonin aikaa, olemme North West Territoryn puolella ja eri aikavyöhykkeellä, täällä kello on 11:30.
Taisin keksiä, miksi kännyni ei toimi: verkko ei ole 3G. Ostan kylältä prepaidin ja kokeilen sillä.
Lauri on nukkua tuhistanut 12 tuntia. Hänellä ärtyi eilen hiestä ja melonnasta hankautunut kainalo. Toivottavasti on nyt parempi. Herätän Laurin (10:48).
Maanantai 30.7.
Peel joen lauttarannan pusikko on meluisa, rauhaton slummiryteikkö. Haluamme muuttaa leirintäalueelle. Pakataan tavarat kasseihin ja kassit näkösuojaan telttaan. Otan mukaan paperit, rahat, muistikortit, päiväkirjan, kamerat ja Sannan.
Ajateltiin kävellä noin kilometri leirintäalueelle, tsekata paikka ja saada kyyti Fort McPhersoniin.
Olemme tuskin nousseet teitä pitkin jokitörmälle, kun edestäpäin tulee maasturi, joka jättää vanhan intiaanipariskunnan tien varteen ja ajaa luoksemme. Kuski, ystävällisen näköinen vanhempi intiaani kysyy, minne matka? Saamme kyydin Fort McPhersoniin.
Lauri alkaa punkea pickupin takapenkille etupenkin selkänojan takaa, niinkuin kaksiovisissa autoissa on tapana. Kuljettaja ihmettelee hetken ja sanoo sitten, että Lauri voi avata takaoven, niin pääsee helpommin penkille. Vähän meitä nolottaa – ei olla ennen tällaiseen järkälemäiseen maasturiin kiivetty. Kuljettajassa on jotain suomalaista: vaihdetaan kuulumiset, sen jälkeen istutaan hiljaa ja annetaan matkan kulua. Ei tartte smalltalkia. On ihanaa vilvoitella ilmastoidussa autossa. Eka kertaa kuuluisaa Dempster Highwayta.
Fort McPherson - paikallisten Gwichin-intiaanien kielellä Teet’lit Zheh, jokisuu – on kymmenisen kilometriä lossilta. Jäämme kyydistä kylän pääkadun alussa olevan Co-op –kaupparakennuksen luona. Annan kuskille kympin.
Rakennuksen seinässä on kyltti Restaurant – sinne! Pettymys, se oli sipsi-limu –kioski, jossa väkevin tarjottava oli kahvi. Mennään talon toisen päädyn oikeaan kauppaan. Saadaan aamiaiseksi limua, jäätelöt ja hedelmäsalaatit. Syödään aamiainen varjossa kaupan invarampilla istuskellen.
Kävelemme kylän pääkadun toiseen päähän. Ei mitään. Siis mitä ei mitään? Ei baaria, ei ravintolaa, ei oluttupaa, ei majataloa, ei hotellia. Kirkko, sairaala, kunnantalo, vanhustentalo, ratsupoliisi, teltta- ja t-paitakauppa. Asuintaloja. Huoltoasema kaupan pihalla. Legendaarinen outpost Fort McPherson on kilometrin pituisen soratien molemmin puolin olevia matalia taloja.
Täällä ei myydä pre-paid –kortteja, koska kännyköitä ei ole. Ainoa yhteys ulkomaailmaan on netti ja puhelin. Ei vaan ole puhelinkioskeja eikä nettikahviloita. Umpiperä.
Löydämme sentään Save the Peel –ympäristöhankkeen toimiston ja aiemmin jokirannassa tapaamamme Gillin. Hän lupaa tulla illemmalla auttamaan meitä siirtämään autolla kanootin ja tavaramme leirintäalueelle. Saamme toimistossa kahvit, istumme viileässä toimistossa ja katselemme ihmisten puuhailua. Panen merkille, että ulkokengät jätetään oven pieleen. Täällä on sen verran kuraiset oltavat, että tapa on hyvä.
Teemme vielä yhden Snackbar –yrityksen: talon seinässä on kyltti Snagar. Kiipeämme raput ylös ja riisumme kengät eteiseen. Avaan oven ja menen sisään. Näyttää ihan kodilta, mutta jatkan matkaa baaritiskiä muistuttavaan avokeittiöön. Takaani sohvalta suoristautuu kaveri, joka kysyy huonolla englannilla, että mitä hittoa. Molemminpuolisen hämmennyksen vallassa huomaan tulleeni miehen kotiin. Ulkoseinän kyltti on jäänyt esille edellisen viikonlopun kyläjuhlista. Mitään snagaria ei ole. Poistumme noloina ja pettyneinä. Tuli sentään nähtyä yksi kylän keskustan koti sisältä.
Kävellään kirkolle ja mennään hautuumaalle, siellä liehuu Kanadan lippu. Hautuumaalla on neljän ratsupoliisin haudat. He olivat eksyneet matkalla Dawsoniin ja yrittäessän palata takaisin Fort McPhersoniin, paleltuivat kuoliaiksi Peel-joen rannalle vajaan päivämatkan päähän.
Mad Trapperin talo tai oikeammin kolo on kylän toinen nähtävyys.
Löydämme pääkadun lopusta toisen kaupan. Teemme sieltä ruokaostokset ja paikallinen taksi, naispuolinen intiaani, ajaa meidät takaisin leiriimme. Tilaamme häneltä kyydin seuraavaksi päiväksi camping-alueelta kylille.
Nokostelemme ja seitsemältä illalla pakkaamme teltan odottamaan Gilliä ja kyytiä. Menemme rantaan katselmaan lintujen puuhia. Näemme nahistelevien lokkien ja korppien lisäksi maakotkan. Olemme juuri saaneet tavarat ja kanootin Gillin autoon, kun rannasta kävelee paikalle Gillin mies, se kanadantanskalainen, jonka tapasimme vajaa viikko sitten Peeljoella.
Mies on paljon puheliaampi ja ystävällisempi kuin joella. Hän kertoi osuneensa moneen meidän leiri- tai taukopaikkaan. Tunnisti rantamudasta kenkiemme jäljet.
No nyt ollaan teltassa camping-alueella. Laurilla on retkenjälkeisbulimia. Hän söi rasvaista, palvattua sikaa niin, että oksensi. Minä tyydyin keitettyyn riisiin, jossa oli höysteenä purkkitaskurapua, valkosipulia ja purkkiherkkusieniä, pysyi sisällä. Tuoretavarana Lauri söi tomaatin ja yhdessä tuhottiin vihreä kurkku. Vatsa tosiaan haluaa lisää ruokaa, vaikka emme enää kuluta energiaa melonnan malliin.
Niin, ja eka kerta pönttökakalla. Pelkkä ulkohuusi, mutta siisti ja juuri maalattu. Uhmaan vielä hyttysiä ja kipaisen ulos teltasta hakemaan purkin jogurttia – bulimiaa mullakin. Toivottavasti näen suihkusta edes unta.
Nati + Gulak (Leiri 15 - 2340 Yukon time)
